Auta tekemään juttuja
Osta Urbanex Ninja -tarra. Pienikin osto on pitkälle eteenpäin.
Suomen laitostoiminnan kauhun vuodet
Suomalaiset ovat aina tunteneet tyytymättömyyttä ja vihaa lapsia kohtaan. Harmittomimmillaan he ovat riesa ja pahimmillaan välttämättön paha. Näin todennäköisesti ovat miettineet ne lapset, jotka joutuivat aikoinaan lastensuojelun hoivaamaksi. He kasvoivat kasvatuslaitoksissa, joita voisi luonnehtia keskitysleirien ja pakkotyölaitoksien yhdistelmäksi. Nykyään näitä laitoksia kutsutaan vankiloiksi. Myös lapsien huutokaupat olivat arkipäiväisiä asioita lasten kohtelussa. Lasten huutokaupoista lisää tekstissä.
Suomen laitostoiminnan kauhun vuodet
Suomessa laitoshoidon sekä sijaiskotitoiminnan eri muotoja on toteutettu vuosisatojen ajan, mutta modernin laitostoiminnan katsotaan lähteneen liikkeelle 1850-luvulta. Tuolloin Suomen sosiaalityön – eli köyhien ja vaivaisten hoito – siirtyi valtion ohjaukseen. Aiemmin se oli ollut kirkollisen- ja vapaaehtoistyön vastuulla. Päätös edesauttoi osaltaan lastensuojelukysymysten ratkaisua, mutta ei varsinaisesti parantanut lasten oloja. Lastenkotien, koulukotien ja myös sijaishuollon lähihistoria kertoo karua tarinaa kaltoinkohtelusta. Kokemuksien kirjo on laaja pakkotyöstä, väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä kuin taloudellisen hyödyn tavoittelusta lapsien huutokauppatoiminnalla.
Tuusulaan ensimmäinen moderni kasvatuslaitos
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa sosiaalityö sai ammattimaisia piirteitä, kun ympäristön merkitys alkoi toistumaan kasvatusteoreetikkojen näkemyksissä. Kasvatuslaitoksia alkoi syntyä kuntiin, kun rikoslaki velvoitti vuoden 1889 lain mukaisesti asettamaan 7–14-vuotiaita tyttöjä ja poikia kasvatuslaitoksiin. Ensimmäinen uuden lain mukainen kasvatuslaitos perustettiin Tuusulaan vuonna 1891. Sen nimeksi tuli Koivulan laitos. Nykyään paikka tunnetaan Keravan nuorisovankilana. Monet näistä kasvatuslaitoksista ovat sittemmin näyttäneet todelliset kasvonsa ja muuttuneet hämäävistä kasvatuslaitoksista vankiloiksi.
Siirrytään esitelyssä olevaan kohteeseemme.
Kaupunkilaisten kasvatuslaitos
Vuosisadan vaihtuessa perustettiin myös tällä kertaa esittelemämme kohde. Kaupungilla oli useampia koulusiirtoloita ympäri kaupunkia, mutta se tarvitsi kaukana sijaitsevan paikan, jonne yhteiskunnan heikompi aines voitiin eristää. Valta-osa koulukoteihin päätyneistä oli köyhien perheiden poikia.
Kohteen tarina lähtee kasvatuslautakunnan ehdotuksesta perustaa suomenkielisille pojille tarkoitettu kunnallinen koulusiirtola. Tuon ehdotuksen ansiosta kaupunginvaltuusto myönsi vuonna 1899 varat kunnallisen koulusiirtolan perustamista varten. Kaupunki vuokrasi talon paikalliselta maanviljelijältä ja kasvatuslaitos perustettiin kauas kaupungin hälinästä vuonna 1900. Maaliskuussa vuonna 1900 otettiin kasvatuslaitokseen ensimmäiset 12 poikaa. Opetus koulukodin koulussa oli järjestetty kaupungin kansakouluille vahvistettuja opetussuunnitelmia noudattaen.
Kaupunkilaispoikien sijoittamista maaseudun rauhaan perusteltiin rauhallisen ympäristön parantavilla vaikutuksilla. Kaupunkiympäristöä pidettiin haitallisena lapsien kehittyville moraalikäsityksille. Taustalla todellisuudessa vaikutti myös ajatus siitä, että heikompaa kansanosaa täytyi jollakin tapaa eristää muusta yhteiskunnasta. Muutoin yhteiskuntaan sopimattomat loisivat uhan yhteiskunnalle ja aiheuttaisivat yleistä häiriötä.
Lastensuojelussa nähtiin hyväksi siirtää lapsia esimerkiksi Helsingistä suojatumpaan maalaiselämään. Siirron avulla toivottiin poikien jäävän maalle rengeiksi tai käsityöläisiksi. Pojat itse olivat usein asiasta hieman eri mieltä ja monet pojista karkasivat takaisin tuttuihin varjoisiin rappukäytäviin.
Lastenkodit yleistyivät 1910-luvulla, kun sijaiskotien ongelmat kärjistyivät. Sopivia sijaisperheitä oli vaikea löytää. Monet perheet ottivat sijoituslapsia ainoastaan taloudellisten hyötyjen perusteella. Pahimmillaan tilanne oli vuonna 1917, kun viranomaiset joutuivat unohtamaan laitoshoitovastaiset periaatteet ja määräämään alaikäisiä kunnalliseen köyhäinhoitoon, laitoshoitoon.
1920-luvun laajennus enteilee lamavuosia
Ensimmäisen 20 vuoden aikana esittelemässämme kohteessa käytettiin ns. sijoitusjärjestelmää. Tuolloin kasvatuslaitos tarjosi 30 paikkaa pojille, joista vain ongelmapotilaat asuivat laitoksessa. Suurin osa oppilaista asui perheissä koulukodin ympäristössä ja kävivät koulua laitoksessa.
Kasvavien tarpeiden vuoksi päärakennukseen rakennettiin vuonna 1920 toinen asuinkerros. Asukasmäärää saatiin tällä tavoin kasvatettua 15 oppilaalla. Samalla emännöitsijä ja keittäjä saivat oman tilansa.
Vuodesta 1922 eteenpäin yläkansakoulun oppikurssin suorittaneille avautui mahdollisuus päästä jatkoammattikoulutukseen lähikylän kouluun. Ammatillisen jatkokoulun pääpaino nojasi puusepän-, räätälin-, suutarin-, sepän- ja puutarhurinammatteihin sekä maatalouteen kuuluvien töiden oppimiseen.
Yhteistyö naapurikunnan jatkokoulun kanssa toimi ja raporttien mukaan vain kolme koulutuksen läpäisseistä jäi yhteiskunnan elätettäväksi. Useat kaupunkilaispojat siirtyivät opiskeluiden jälkeen maataloustöihin alkuperäisten tavoitteiden mukaisesti. Koulukodin arki sisälsi henkisen ravinnon lisäksi työsuoritteita sekä liikuntaa, joten heistä varttui monissa tapauksissa vankkatekoisia ja oivallisia työläisiä erilaisiin sekatöihin.
Tylsämielisten koulukoti
Kuusi vuotta laajennuksen valmistumisen jälkeen koko toiminnan laatu muuttui. Kaupunginvaltuuston päätöksellä 31.3. 1926 kasvatuslaitoksen toiminta vaihtui henkisesti vajaakykyisten poikien koulukodiksi. Kasvatuslaitoksessa tuolloin olevat 30 kehityksensä puolesta ylempään kansakouluun soveltuvaa suomenkielistä poikaa joutuivat muuttamaan lähikunnan kouluun. Uudet oppilaat koostuivat edelleen ainoastaan pojista. Heitä kutsuttiin vajaakykyisiksi, tylsämielisiksi, heikkokykyisiksi ja vajaaälyisiksi. Tänä päivänä samat lapset saisivat erityisopetusta yhteiskunnasta sulkemisen sijaan. Myöhempinä ajanjakoina nämä samat oppilaat olisivat olleet luokiteltu apukoulutasoisiksi ja nykyään EMU-oppilaiksi. Joukossa lienee ollut myös paljon tämän päivän keskittymisvaikeuksisia, lukihäiriöisiä sekä muita luonteenpiirteitä, joista (täysi-ikäiset) saatettiin aikoinaan leimata hulluksi ja passittaa mielisairaalaan.
Uusi koulukotitoiminta tarjosi asumisen oppilasasuntolassa 20 oppilaalle. Osa oppilaista oli sijoitettu täysihoitoon laitoksen lähellä oleviin yksityisiin perheisiin. Koulukodin henkilöstö koostui mm. J. Jokisesta, joka toimi koulukodin johtajana ja samalla opettajana. Hänen apunaan toimi neiti M. Leppäniemi emännöitsijänä ja oppilasasuntolan hoitajana. Sen lisäksi henkilökuntaan kuuluivat keittäjä ja palvelija.
Laitoksen sisältämä työ oli vahvasti aatteellista ja kasvatuksellista työtä, joissa lapsille opetettiin ahkeraa työntekoa ja taisteltiin kerjuuta vastaan.
Vuoteen 1939 mennessä koulun listoilla oli ollut 356 poikaa. Kansakoulun päättötodistuksen oli saanut ainoastaan 156 oppilasta. Koulukodissa työskenneltiin 1939 ahtaissa ja puutteellisissa tiloissa eikä vuonna 1920 tehty laajennus enää helpottanut tilannetta.
Koulukodin toiminta loppuu avohoitoon, ongelmat jäävät
1950-luvulla valtion pääpaino sosiaalihuollon toimenpiteissä oli etuusjärjestelmissä sekä yksilökohtaisessa huollossa. Kuntien lastensuojelutoiminnan painopiste muuttui avohuollon kehittämiseen. Avohuollon kehittämisen ansiosta kasvatusneuvolaverkosto laajeni nopeasti ja samalla suojelukasvatuksellisen laitoshoidon rankimmat muodot, koulukodit, siirtyivät pääosin valtiolle. Valtion tarkoituksena oli pienentää koulukotien määrää avohuollon tehostumisen takia. Tämän vuoksi 31.5. 1950. esittelemämme koulukoti lopetti toimintansa ja pojat siirrettiin viereisen kylän koulukotiin.
Kenen lapset päätyivät huostaanottoon?
Sanalla kasvatuslaitos on ollut aina paha kaiku. Pelon tunnetta on lisätty pelottelemalla lapsia kasvatuslaitokseen joutumisella. Ikävän kolkko maine ei ollut tullut tyhjästä, sillä sijoituspaikat olivat kasvatuskodeiksi naamioituja vankiloita ja pakkotyölaitoksia.
Lapset joutuivat laitoshoitoon useimmiten kahdesta syystä: kasvatuksen puuttumisesta tai vanhempien kuoleman seurauksena. Kaikenlainen näille ajoille luokiteltu häiriökäytttäytyminen sai ankaran suhtautumisen. Koulunkäynnin laiminlyöminen, seksuaalinen holtittomuus tai alkoholin käyttö veivät helposti nuoren laitokseen. Taloudellisesti tiukkoina hetkinä vanhemmat katsoivat hyväksi vaihtoehdoksi antaa oma lapsi huostaanotettavaksi. Yhteistä huostaanotetuille lapsille oli köyhyys ja tilattomaan väestöön kuuluminen.
Äitien ammatti:
- palvelijattaria 1,125
- tehdastyöläiset 603
- ompelijattaria ja modisteja
- konttoristeja ja myymälääpulaisia 236
- muita työläisnaisia 180
- pesijättäriä ja siivoojattaria
- tarjoilijattaria 93
- kaupustelijoita sekä pikkuelinkeinonharjoittajat 29
- kylvettäjiä ja hierojia 20
- raitiovaunun konduktöörejä. 18
- sairaanhoitajattaria 16
- taiteilijoita 6
- partureita ja kampaajia 3
- opettajattaria 2
- ilman varsinaista ammattia olevia 289
Isien ammatti:
- tehdastyöläisiä 736
- käsityöläisiä 369
- ulkotyöläisiä 308
- sotilaita ja aliupseereja
- konttorist. ja mvymäläapullaisia 165
- renkejä ja ajoniiehiä 150
- virkamiehiä ja suurliikkeen harjoittajia 106
- pikkuelinkeinoharjoittajia 102
- talonpoikia 81
- ammattityöläisiä 72
- merimiehiä 71
- poliiseja 48
- opiskelijoita 46
- autonkuljettajia 27
- upseereja 23
- raitiovaununkuljettajia 17
- mekanikkoja ja teknikkoja 17
- taiteilijoita 16
- viinureita 11
- lääkäreitä 4
- ilman varsinaista ammattia olevia 472
Päivän ohjelma laitoksessa
Koulukodin päivärytmi oli tarkkaan säädeltyä eikä niissä juuri tunnettu joustavuutta. Tässä eräs esimerkki koulukodin päivärytmistä vuodelta 1948:
Kello 5: Kesäisin herätys koittaa aamulla klo 5:n aikaan. Alle 10-vuotiaat herätettiin klo 6:n aikaan.
Kello 5: Lapset petasivat vuoteensa, peseytyivät ja pukeutuivat heti heräämisen jälkeen. Tämän jälkeen päivä jatkui huoneen huolellisella siivouksella.
Kello 8: Aamuhartauksen jälkeen lapset päästettiin klo 8 aamupalalle, jonka tarjonta oli useimmiten vaatimatonta. Tarjolla oli vuoropäivin juomaksi maitoa, kaljaa tai piimää. Leipää tarjottiin vain juoman lisukkeeksi. Joskus pyhäpäivisin saattoi saada leivän päälle nokareen voita. Aamiaisen jälkeen veisattiin jälleen virsiä.
Kello 9: Hartauden jälkeen alkoi varsinainen koulutyö. Koulutyötä oli vain muutama oppitunti, jonka jälkeen kaksi tuntia käsitöitä tai koulukodin siistimistä.
Kello 12: Päivällinen koitti klo 12 ja sen sisältö oli aamiaisen tavoin vaatimaton tarjoten kuitenkin riittävän ravinnonsaannin. Tarjolla oli yleisimmin juoma, leipä sekä lämmin ruoka, liha- tai kaalisoppa tai velliä.
Kello 14: Klo 14 oppilaat saivat omaa aikaa, joka vietettiin ulkoiluun tai leikkeihin.
Kello 15: Vapaa-ajan jälkeen jatkui klo 18 asti käsityön opetus. Käsityön opetus tarkoitti lähinnä työntekoa laitoksen yleisiin tarpeisiin.
Kello 18: Klo 18 alkoi tunnin mittainen oma vapaa-aika
Kello 19: Klo 19 koitti illallinen. Illallinen koostui leivästä, kaljasta sekä keitetyistä perunoista voin kera. Kesäisin oli usein tarjolla kalasoppaa, sillimuhennosta tai velliä. Kaikkiin aterioiden aloituksiin ja lopetuksiin kuului oleellisena osana virren veisuu.
Kello 20: Ruokahetkien virrenveisuu ei ollut ainoa hartaushetki, sillä vielä klo 20 oli kaikkien yhteinen iltahartaus, jonka jälkeen lapset pääsivät levolle.
Tarkasti aikataulutettua päiväjärjestystä pidettiin onnistuneena. Todellisuudessa lasten päivistä muodostui pitkiä ja rasittavia joita tuskin auttoi jatkuva virsien hoilaaminen.
Lasten huutokaupat
Suomen historiassa kuulee tarinoita lapsiorjista, joita myytiin huutokaupalla. Nämä tarinat kuulostavat urbaanilegendoilta, mutta ovat olleet Suomessa täyttä totta vielä viime vuosisadan aikana. Huutokaupattavaksi joutuneen huutolaisen ja kasvatuslaitokseen joutuneen pojan tulevaisuudella oli selkeä ero: huutolaisen kohtalo on voinut ollut milteinpä onnellinen. Huutolaisella oli nimittäin aina se mahdollisuus, että oma setä, täti tai eno huusi hänet ja hän sai kasvaa yhdessä serkkujensa kanssa. Tätä mahdollisuutta ei kasvatuslaitoksessa ollut. Kasvatuslaitoksessa olit yksin turvattomassa ympäristössä etkä tiennyt milloin pääsisit pois. Sinne tuomittiin määräämättömäksi ajaksi. Koulukoti saattoi olla pahempi tuomio kuin vankila, jossa vapauden päivämäärän tietää aina.
Turvattomien lasten (myös vanhusten ja vammaisten) huollon päämuoto 1800-luvun lopulla oli vaivaishoitoasetuksen mukaisesti elätehoito. Sijoittamisperiaatteet määräytyivät pääasiassa täysin taloudellisin perustein. Kyseessä oli käänteinen huutokauppa, jossa lapset sijoitettiin siihen perheeseen, joka pyysi vähiten korvausta lapsen elättämisestä.
Elätteelle antamiset olivat julkisia tilaisuuksia ja ne olivat yleinen käytäntö etenkin maaseudulla. Lapsihuutokaupat saivat aikaiseksi paljon julkista keskustelua etenkin sen jälkeen kun tieto niistä välittyi lehdistön avustuksella ulkomaille saakka. Virallisesti huutokaupat kiellettiin vasta 1923. Varsinainen käytäntö oli toinen, sillä valvontaa ei ollut. Viimeinen varmuudella pidetty huutolaishuutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935. Viimeinen huutolaisperiaatteella tapahtunut luovutustilaisuus kunnan lastenkodissa tapahtunui vielä tammikuussa 1950.
Lasten huutokaupojen jatkuminen 1900-luvun puolelle kielloista huolimatta osoitti, sen, että lastensuojelun kehittäminen oli pitkälti kaupunkilähtöistä. Kaupungeissa kehittämistarvetta toivat hallitsematon kaupunkien ja työväestön kasvu. Työläisperheiden pitkät työpäivät, alhaiset palkat, ahtaat ja puutteelliset asuintilat sekä heikko hygieniataso vaikeuttivat lasten huolenpitoa ja sosiaalistamista. Maaseudulla taas sosiaalihuolto toimi edelleen ikivanhan vaivaishoitojärjestelmän kautta. Maaseudulla ei katsottu olevan tarvetta muutoksille.
Menneinä vuosikymmeninä lastensuojelua ovat piinanneet samat ongelmat kuin nykyäänkin. Lisäongelmia tuottivat kauan kaivatun lastensuojelulain puuttuminen ja yleistä lastensuojelutoimintaa sivuavan lainsäädännön sekavuus. Lisääntyvien huostaanottojen määrä aiheutti vuonna 1933 ongelmia samaan aikaan, kun sosiaalitoimen määrärahoja on supistettu. Suunnitelmissa olleet parannustoteutukset jouduttiin sysäämään kauas tulevaisuuteen. Kuulostaako tutulta?
Vain paskiaiset kasvavat ilman kuria
1900-luvun lastenhuollossa pyrittiin huomioimaan ajan trendit: sivistykselliset-, sosiaaliset-, moraaliset-, hengelliset-, terveydelliset- ja ympäristölliset näkökohdat. Kasvatusopillisesti se tarkoitti kasvatusta kurin avulla. Lastensuojelulaitoksissa pidettiin tiukkaa kuria, jonka uskottiin johdattavan lapset hyviin tapoihin ja luonteenhyveisiin.
Kasvatusopin tiukan kurin taustalla vaikutti luterilainen käsitys, jossa lastensuojelun katsottiin olevan yhteiskunnan keino taistella perisynnin turmelusta vastaan. Lasten ongelmien syiksi esitettiin kasvuolojen puutteellisuutta, orpoutta, vanhempien alkoholismia, moraalittomuutta, rikollisuutta, vähämielisyyttä ja yleistä tietämättömyyttä kasvatustehtävistä.
Erilaiset rangaistukset ovat olleet käytössä lastensuojelun erilaisissa laitoksissa läpi historian. Tavallisimpana kurintoimenpiteenä oli vitsa, jonka voimaa käytettiin yleisesti vielä 1960-luvulla. Maksimissaan vitsaa sai antaa 10 iskua/päivä. Äärimmäisenä kurinpitokeinona käytettiin eristämistä eli koppia (huone, jossa oltiin makuuasennossa koko aika), jossa sai pitää rangaistuksena yhdestä 21 vuorokauteen. Kaikkia keinoja ei ole kirjattu virallisiin arkistoihin, sillä monet rankaisukeinoista olivat rankaisijan oman idearikkauden ansiota. Rangaistuskäytäntöjä perusteltiin luterilaisella näkemyksellä, jonka perusteella ihmisellä olisi tarvetta tulla rangaistuksi saadakseen väärä tekonsa sovitettua.
Raipat ja eristys olivat yleisiä. Seksuaalisista hyväksikäytöistä sekä väkivallan käyttämisestä vaiettiin, vaikka niitä tapahtui yleisesti. Viralliset arkistot saattavat mainita näistä rangaistusmenetelmistä muunnelluilla termeillä, kuin vähätellen niiden merkitystä. Julkisissa raporteissa oli tarkoitus myötäillä sosiaalitoimen antamia tavoitteita, joissa kerrottiin entistä hoidollisempien ja entistä paremmin ehkäisevien menetelmien etsimistä.
Suhtautuminen sosiaalisesti sopeutumattomuuden oireita osoittavia lapsia kohtaan muuttui tuntuvasti 1930-luvun lopusta lähtien. Virallisesti alettiin luopua laitoksiin eristämisestä ja perinteisestä ankarasta kurinpidosta. Käytäntö oli päinvastainen, sillä vielä 60-luvulla sanottiin:
Voidaan toivoa, että tulee aika, jolloin osataan henkeä muovata paremmilla keinoilla kuin ruumista kurittamalla. Mutta kunnes siihen ihanneaikaan päästään, täytynee nykyisissä oloissa, sitä vielä eräissä tapauksissa käyttää. Moni lapsi on siinä kehitystilanteessa, että rangaistukseksi tuskin huomaakaan muuta kuin sen, minkä ruumis tuntee.
Rangaistuksien määrästä voi arvioida vuonna 1933 koulukodin johtajan kuukausittain lautakunnan kansliaan lähettämästä asukasarvostelusta. Raportin mukaan kaikista oppilaista käyttäytyivät seuraavanlaisesti: Hyvin 48% Tyydyttävästi 37% Huonosti 15%. Yhteensä 100%
Vastaavat prosenttiluvut muista kaupungin koulukodeista olivat seuravat:
- Hyvin 87%, 81% ja 52%
- Tyydyttävästi 7%, 16% ja 47%
- Huonosti 6%, 3% ja 1%
Vuonna 1964 Suomessa oli 18 koulukotia eikä valta-osalla henkilökunnasta ollut kasvatusalan koulutusta. Psykologeja ja psykiatreja ei yleensä ollut. Rangaistukset ja rangaistusmuodot olivat suhteellisen ankaria.
Ruumiillinen kuritus kiellettiin koulukodeissa vuonna 1965, mutta kieltoon on näihin päiviin asti suhtauduttu suurpiirteisesti. Ruumiillisen kurituskiellon eli raippakiellon jälkeen viranomaiset suosittelivat tilalle henkistä väkivaltaa, jonka avulla pelkoa ja valtaa pystyttiin tehokkaaksi luomaan. 60-luvulta lähtien erilaiset laitokset ovat olleet entisten koulukiusaajien unelmatyöpaikkoja.
Miten laitoslaiset sopeutuivat yhteiskuntaan
Vuoden 1933 arkistoista selviää 91 oppilaan tulevaisuus:
- ammattikouluissa opintojaan jatkavia 2
- kansakouluopettajaseminaarissa opintojaan jatkavia 1
- käytännöllisellä alalla toimivia: puusepäntöissä 2, metallipajoissa 4, maalarintöissä 1, tehdastyöntekijänä 5, suutarintöissä 1, asiapoikana liikkeissä 3, renkinä, palvelijattarena tai autonkuljettajana 12, maatalous- ja puutarhatyössä 1, merillä 1,
- sairaalassa 1
- valtion kasvatuslaitoksessa 1
- köyhäinhoitolautakunnan avustamia työttömiä 8
- sotapalveluksessa 3
- omaistensa luona 26
- kotikuntaan otettuja 2
- karkumatkalla 6
- aistiviallisia 9
- kuolleita 2
- vankilassa 1
Arkistojen lukemalla valtaenemmistö pääkaupungin koulukotien entisistä oppilaista näyttäisi kehittyneen hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi. On kuitenkin muistettava että arkistot ovat vain yksi tulkintatapa.
Terveydenhoito
Koulukodin oppilaiden terveydentilaa seurattiin kunnan toimesta. Ohessa on vuonna kahden eri terveystarkastuksien raportit:
Kesäkuun 30 p:nä 1929 kävi lääkäri koulukodissamme, jossa kaikki kotona olevat 18 poikaa tutkittiin.
Kuusi laitoksen 24 oppilaasta eivät olleet vielä palanneet juhannuksenvietosta perhensä luota. Lapsista viisi oli sijoitettu lähellä oleviin perheisiin ja 19 asui koulukodissa. Kaikkien lasten havaittiin olevan sellaisella henkisellä kehitystasolla, jota Henkisesti vajailta oppilailta yleensä voidaan vaatia. Järjestys ja siisteys vallitsi laitoksessa ja lapset olivat ruumiillisesti terveitä, vapaita ja iloisia. Sauna oli vasta laitettu uuteen kuntoon. Kaivokin oli moitteeton ja vesi kirkasta ja hyvänmakuista. Pihamaalla oleva pieni rakennus oli korjattu sekä sisustettu veistosaliksi ja käytettiin sitä myöskin voimisteluun, leikkimiseen. Tämän rakennuksen kuntoonlaittaminen on merkittävä edistysaskeleeksi tässä koulukodissa.
Vuonna 1943 ohjesäännön mukainen tarkastus pidettiin koulukodissa, jossa tarkastettiin kaikki lapset. Koulukotien lapsien terveydentilaa seurattiin vierailevan lääkärin toimesta. Koulukodissa oli tapahtunut äkillisiä sairastapauksia, joka pakotti turvautumaan paikallisen lääkärin apuun kaupungin lääkärin sijaan.
Tautitapaukset ja elinolot näkyvät seuraavasta yhdistelmästä:
- kulkutaudinluontoisina esiintyivät vatsataudit, influenssa, tulirokko, kurkkumätä ja sikotauti.
- tulirokkoa esiintyi yksityisinä tapauksina vuoden kuluessa.
- kaikki lapset rokotettiin kurkkumätää vastaan heti ensimmäisten kurkkumätätapausten ilmestyttyä. Taudin leviäminen saatiin ehkäistyksi.
- asunto-olot olivat olosuhteisiin nähden hyvät.
- yleinen siisteys oli kaikissa laitoksissa hyvä.
- ruoan valmistusmahdollisuudet olivat hyvät ja koulukotiin oli saatu uusi paistinuuni sekä hella oli korjattu, mikä teki ruoanvalmistusmahdollisuudet entistä paremmiksi.
- vallitseva ruokatilanne aiheutti, että ruoka oli jossain määrin yksipuolisempaa, koska oli pakko käyttää entistä suuremmassa määrässä perunaa ja juurikasveja. Maitoa ja voita oli vähemmän kuin aikaisemmin. Tämä kuitenkaan ei huomattavammin vaikuttanut lasten keskimääräiseen painonlisäykseen.
- lapsille annettiin yleensä raakoja vihanneksia sekä heikoimmille kalanmaksaöljyä tai vitolia (A- ja D-vitaminia) vitaminitarpeiden tyydyttämiseksi
- ruoan säilytys oli yleensä tarkoitustaan vastaavaa.
- peseytyminen oli asiallista. Lämmintä vettä käytettiin kylminä vuodenaikoina. Saunassa lapset yleensä olivat kerran viikossa.
- vaatetustilanteessa alkoi esiintyä jonkin verran vaikeuksia. Vuodevaatteet olivat vielä suhteellisen hyvät, vaikkakin kuluneet. Isojen poikien työvaatteista alkoi olla puutetta. Myös kenkien pohjaaminen tuotti vaikeuksia.
- koulukoteihin sijoitettujen lasten hampaiden hoidosta huolehti edelleen kaupungin kouluhammasklinikan johtaja T. H. J. Ekman suorittaen hampaiden korjaukset lautakunnan tätä tarkoitusta varten hankkimilla välineillä.
Tutkimusta asiakkaista – Kasvatuslaitoksesta katkaisuhoitoon
Viime vuosikymmeninä on on laajalti herätty laitoksissa lapsuutensa viettäneiden kohtaloihin. Käynnissä on ollut laajoja tutkimushankkeita, joissa on selvitetty laitoksissa viettäneiden lasten kohtaloita. Tutkimuksen aikana moni uskaltautui puhumaan ensimmäistä kertaa kokemuksistaan.
Kaltoin kohtelun kirjo on laaja. Lapset tekivät raskaita töitä ja heitä saatettiin pitää nälässä. Perheen asioista, kuten kuolemantapauksista ei kerrottu ja myös fyysinen väkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö olivat mukana kuvioissa. Koulukodeissa elettiin kurin ja pelon ilmapiirissä, jossa lapsille ei kehittynyt sosiaalisia elämäntaitoja eikä luottamusta muihin ihmisiin.
Monissa tapauksissa lapset olivat suuressa joukossa yksinäisiä ja turvattomia. Ei ollut ketään kenelle puhua. Pelon ilmapiiri loi jatkuvuuden väkivaltaisuuksille. Lapset olivat väkivaltaisia toisiaan kohtaan ja isommat kurittivat pienempiä opettaen laitoksen tavoille. Lapsi, jota ei ole koskaan rakastettu, ei aikuisenakaan opi rakastamaan, antamaan rakkautta tai vastaanottamaan sitä.
2000-luvulla huostaanottojen määrät ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Samalla se on luonut lastensuojelusta satojen miljoonien eurojen bisneksen. Lasten huutokaupat ovat ainakin näennäisesti jääneet historiaan, mutta muuten juhlapuheiden ylistyssanat jättävät vielä tuloksille toivomisen varaa.
Tahdomme ajatella että enää laitoksissa ei anneta vitsaa, eikä käytetä henkistä väkivaltaa. Vielä tuskin ollaan ihannetavoitteessa, mutta tahdomme uskoa että lastensuojelun historiassa olemme menossa parempaan suuntaan. Lapsien suusta kuuluu tulevaisuudessa totuus. Sen me kuulemme muutaman vuosikymmenen kuluttua, kun he saavat puheenvuoron.
Kommentoi
Korjaa, kehu tai kivitä
Katso lisää kohteita
esimerkkejä näkemistämme kohteista
Ihan kun oisin nähnyt videolla homeisen hunajapurkin missä oli leima ”1985”. Miten pitkään toi on ollut tyhjillään?
Saattaa olla ettei paikkaa ole käytetty lainkaan asumiseen laitostoiminnan loputtua.
Hienosti toteutettu tiivistelmä kyseisestä aiheesta. kiitos.