Murtumia maisemassa – Urbaanin löytöretkeilyn antologia

Seuraavassa tarinassa yhdistelemme juuri julkaistun urbaaniin löytöretkeilyyn keskittyvän kirjan tarinaa kuviimme ja videoomme. Murtumia maisemassa – urbaanin löytöretkeilyn antologia on kustantamo Osuuskumman uusin kirja. Kirjan tarina, kuten videomme ja kuvamme ovat todellisia, mutta niiden sijaintipaikka on eri.

Jutussamme on käytetty tekstipätkää Janos Honkosen novellista: “Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä”. Tarina kokonaisuudessaan löytyy Murtumia maisemassa -kirjasta.

Hylätty tehdas – Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä

Pisaroiden rytmi hiipui kuuluvista Mirkon lipuessa syvemmälle tehdasrakennukseen reittiään suunnittelematta. Hän seurasi mielenkiintoisia yksityiskohtia sinne, minne ne sattuivat johdattamaan. Otsalampun valo oli teollinen, julma ja epätodellinen inhimillisen toiminnan raunioilla, joista aika ja luonto olivat hioneet kulmat pehmeiksi. Kaikkialla leijui kirpeä paperitehtaan katku sekä homeen haju. Yhdistelmä toi mieleen ullakolle unohtuneet vanhat lehtipinot, joita Mirko oli selaillut tätinsä maatilalla lapsena.

Jostain syystä tehdas oli täynnä kuolleita lintuja, jotka olivat muumioituneet ikkunalasien väliin tai seinän syvennyksiin. Osa niistä oli hajonnut luisiksi talismaaneiksi, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisi asetettu maahan. Pelkät jalkaluut sommiteltuina neliöksi, siivet levällään, päätä tai rintakehää ei missään.

Erään toimiston ikkunassa oli alueen ainoa graffiti, oikeastaan pelkkä tägi, joka sai Mirkon naurahtamaan. Seuraavan huoneen mattamustat seinät imivät taskulampun valokeilan ja lämpötila putosi yhtäkkiä kymmenen astetta. Mirkon hengitys höyrysi. Hiljalleen rapistuva rakennus rasahteli ja kolahteli, joki kehräsi ulkona, kuuloaisti herkistyi hiljaisuudelle ja yritti erottaa elollisen elottomasta. Pari kertaa Mirko arveli kuulevansa ihmisen tai suuren eläimen liikkuvan rakennuksessa. Vaikka hän jähmettyi kuuntelemaan, ääni ei toistunut.

Pitkän varastohallin lattiassa oli portaikko, joka johti kellariin, joen pinnan alle. Alhaalta kuului veden jylinä, joka peitti kaikki muut äänet alleen Mirkon laskeutuessa portaita. Mirko tajusi äkkiä, että kuka tahansa voisi hetkenä minä hyvänsä astua hänen taakseen ja napata häntä niskasta kiinni, eikä hän kuulisi mitään. Tai seistä äkkiä hänen edessään päätä kääntäessä. Mirko painoi selkänsä seinää vasten, naurahti pelolleen ja jatkoi sitkeästi laskeutumista pimeään.

Romun täyttämässä betonikellarissa taskulamppu paljasti seinästä törröttävän kimaltavan pilarin, värisevän ja pitkän Iittalan vaasin, jossa ei ollut mitään järkeä. Kesti hetken tajuta, että se oli seinästä suihkuavaa vettä, joka katosi ruosteisten putkien ja koneiden osien sekaan. Joki oli murtautumassa tehtaan kellariin.

Mirko kipusi takaisin yläkertaan ja jatkoi hidasta ajelehtimista raunioituneesta salista ja huoneesta toiseen. Aika katosi. Mirko oli langennut siihen loveen, jota hän raunioista etsi. Ajalla ei ollut merkitystä, ei viikonpäivällä, ei tilalla. Ei ollut arjen vitutusta, ei työtä eikä parisuhdetta. Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä. Oli vain ulkoa pilkahteleva kultainen auringonpaiste ja pilvien harmaus, raunion tuoksut, saappaiden alla rapsahteleva romu. Mirko otti kännykällään muutamia kuvia, mutta unohti pian laitteen olemassaolon. Liikaa ruutuja, liian vähän todellisuutta.

Mirko huomasi ajautuneensa takaisin korkeaan tehdashalliin vasta kuullessaan jälleen pisarat. Hän oli vaellellut tehtaassa neljä tuntia ja kiertänyt huomaamattaan koko rakennuksen. Jano sai kielen tuntumaan tahmealta, eikä mukana ollut mitään juotavaa. Olisi aika kiivetä ylös yksinäiselle parvekkeelle ennen paluuta arkimaailmaan.

Katso video ja kuuntele tarina hylätystä tehtaasta

Tarinan Mirkon roolin esittää Syrjäseutublogin Juha.

Toimiston valot häikäisivät räikeinä, näyttöpäätteen värit, muodot ja kirjaimet olivat merkityksettömiä. Ulkona satoi vettä. Sade ropisi ja napsahteli ikkunalautaa vasten, mikä loi epämiellyttävän kakofonian Mirkon päässä soivan rytmin kanssa.

Mirko hörppäsi vesipullostaan ja siemaisi kahvia mukista, joka oli seurannut häntä vuosia työpaikasta toiseen. Sen kahva oli murtunut ja liimattu uudelleen kasaan. Kahvi oli syöpynyt saumaan ja tummentanut sen. Kahvin patina korosti jokaista mukin naarmua ja kolhua.

Mirko ei pystynyt keskittymään työhönsä. Jano ei hellittänyt. Hän oli vihainen itselleen, vihainen Susannalle, vihainen kaikille. Olisiko kotona pitänyt pyörittää jänisräikkää, että saisi edes moikkauksen verran huomiota oltuaan poissa koko päivän? Jotain, edes jotain, edes pisara kielelle.

Ulkomaailmaa hallitsi kaunis, pysähtynyt sateinen harmaus. Hajoaisivatpa toimiston valot. Putoaisivatpa ikkunat saranoiltaan, päästäisivät sisään ulkomaailman, tekisivät keinotekoisesta ympäristöstä luonnollisen. Kauniin. Hiljaisen. Mirko torkahti työtuoliinsa.

Hän uneksi sammalesta, joka ryömi hiljalleen sisään rikkoutuneista ikkunoista. Kahvi mukissa haihtui ja näivettyi mustaksi liejuksi, josta roihahti loistoon oranssi home, ennen kuin sekin kuihtui. Kattolamput sammuivat yksi kerrallaan, loisteputket putoilivat paukahtaen ja valot repsahtelivat roikkumaan yhden johdon varaan tai putosivat maahan. Lattia peittyi vedestä, linoleum-laatat kelluivat sen pinnalla kuin valokuvat kehitteessä. Alumiini hapettui valkoiseksi, raudasta valahti punaruskeita noroja ja lammikoita. Kaikki oli kaunista, hiljaista, pysähtynyttä. Pisarat takoivat melodiaansa, jano oli muuttunut korventavaksi.

Kun Mirko heräsi, osaston johtaja seisoi hänen työpisteensä vieressä puhumassa Mirkon pomon kanssa. Jotain leikkauksista ja YT-neuvotteluista. Liikevaihdon putoaminen, tuotantotaloudelliset syyt. Puhuivatko he Mirkosta, hän ei tiennyt. Sillä ei ollut väliä. Paperia, rahaa, joukko ihmisiä, jotka tekivät väliaikaisia asioita väliaikaisessa laatikossa, joka vaivoin piti luonnon ulkona. Siirtyivät sitten tekemään jotain muuta tai kuolivat pois. Mirko lakkasi kuuntelemasta ja palasi selaamaan tehtaalta ottamiaan kuvia kännykästään. Hän pysähtyi katselemaan kuvaa tehtaan ainoasta tägistä, toimistokopin ikkunaan maalatuista sanoista.

Kansi: V. Rintala

Murtumia maisemassa – Urbaanin löytöretkeilyn antologia

J.S. Meresmaa ja Christine Thorel (toim.)

Novellit:

Janos Honkonen: Kello ei ollut mitään, ei minään päivänä
Anni Nupponen: Talot kuin puut
Katri Alatalo: Meliwasin aaveet
Tarja Sipiläinen: Valontuoja
Hanna Morre: Sanojen taa teljetty
Artemis Kelosaari: Valiojoukko
Marisha Rasi-Koskinen: Viimeinen päivä
J.S. Meresmaa: Indiana
Mia Myllymäki: Ongelmajätettä
M.A. Tyrskyluoto: Tehtaan jumala

Elisa Kirja
ISBN: 978-952-6642-61-1 (Nidottu)
ISBN: 978-952-6642-62-8 (ePub)
243 s.

Kommentoi

Korjaa, kehu tai kivitä

1 reply

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Katso lisää kohteita

esimerkkejä näkemistämme kohteista

Auta tekemään juttuja

Tarjoa meille kahvi. Pienikin lahjoitus on pitkälle eteenpäin.

Pin It on Pinterest

Share This