Autiotalon mittaamattoman arvokas tunnearvo

Talon tarina alkaa 1930-luvulta, jolloin nuori perhe rakensi järven rannalle uuden omakotitalonsa. Talo rakennettiin rakkaudella ja vaatimattomilla rakennustarpeilla. Rahaa ei juuri ollut, mutta uuden perheenjäsenen syntyminen antoi hyvän syyn säästöjen käyttöön. Pankin velkataakka oli työaamuina tehokas motivaattori. Unelma velattomasta omasta talosta oli samanlainen kuin muillakin talonomistajilla.

Talo jäi tyhjilleen 1970-luvulla ikääntyneiden asukkaiden menehdyttyä. Talon otti haltuunsa heidän tyttärensä, joka oli jo ehtinyt rakentaa elämänsä muualle. Talo sai jatkaa autioitumista, mutta sen myymistä ei suunniteltu.

Talosta ja etenkin sen tontista oltiin kiinnostuneita, sijaitsihan se järven rannalla. Jossain vaiheessa talon historiaa kaupunki oli kiinnostunut ostamaan tontin asuntoineen. Tytär ei halunnut myydä lapsuudenkotiaan tuntemattomille, jotka todennäköisesti olisivat purkaneet rapistuvan talon uuden nykyaikaisen rakennuksen tieltä.

Aikaa kului ja rakennusmääräykset muuttuivat. Kaupungin innostus tonttiin loppui, koska laakeassa maastossa sijainnut talo oli arka kevään tulvien aikaan. Nouseva vesi hipoi ajoittain perustuksia. Uusi ostaja ei olisi saanut enää hyödyntää tonttia. Paikalle ei voinut enää rakentaa uutta taloa.

Taloa pidettiin silmällä vuosikymmeniä. Korjaustöitä ei tehty, mutta vandaalit pyrittiin pitämään poissa kieltokylteillä. Niillä ei juuri ollut vaikutusta ja talo keräsi tuhotöiden ohella yöpyjikseen huumeiden käyttäjiä.

Lopulta tytär kuoli ja talo siirtyi hänen lapsilleen, jotka ottivat äitinsä lapsuuden talon vartioitavakseen. Heillä ei ollut intoa purkukuntoisen rätiskön vartioimiseen, vaan hiljalleen talo jäi täysin omilleen. Viimeisimmästä vierailukerrasta lienee jo noin 10 vuotta.