Poistuneet askeleet, tyhjät huoneet

Kunnianosoitus sukupolvia kohtaan

Tämä tositarina on lämmöllä ja kunnioituksella menneitä polvia kohtaan.

Vierailevan ninjan vieraskynä

Poistuneet askeleet, tyhjät huoneet

Kerron teille talosta, joka sijaitsee Karkkilassa. Sen tunnettu historia ulottuu 1600-luvulle saakka, kukaties kauemmaksikin.

Talo on ollut tyhjillään vuodesta 1998 saakka ja nyt ajanhammas alkaa olla tehtävänsä tehnyt: katosta lorisee vesi ja välikatto on osin tullut sisään. Ei pidä unohtaa vanhaa koiranheisipuuta, joka uteliaana työntyy vanhan verannan ikkunoista sisään aivan kuin se antaisi hetkeksi uutta elämää siihen pieneen kulmaan.

Talon hirsirunko on alkuperäinen. Se on tosin siirretty nykyiseen paikkaansa 1900-luvun alussa. Samalla on uusittu hieman talon mallia, poiketen alkuperäiseen, joka seisoi keskellä kylää. Tähän on lisätty lasiverannat molempiin sisäänkäynteihin. Ei pröystäilevään tyyliin, vaan hyvällä maulla.

Talossa tuoksuu vanhalle. Sisään astuessa huomaa, kuinka sen menneisyys kietoo syliinsä. Keittiössä voi tuntea, kuinka puut ovat ritisseet hellassa ja leivinuunissa on paistunut leivät ja laatikot. Nyt leivinuunissa pilkottaa vain vanha rautapata hämäkinseittien kietomana. Otan siitä spookin kuvan, sillä arvelen uunin pimennossa pilkistävän rotan. Rottaa ei kuvauksesta huolimatta näy.

Keittiöstä pääsee vanhaan tupaan. Sen pystyuuni on kallistunut ajan saatossa ja katto painautuu alemmas ja alemmas. Tuvan jälkeen tulee vanha välihuone, jonka hirret ovat lämpimän näköisiä ja huokailevat omaa tarinaansa.

Välihuoneesta aukeaa näkymä saliin, jollainen oli ennen maalla jokaisessa suuremmassa talossa. Saliin johdateltiin hienoimpien juhlien aikaan. Tupaa käytetiin arkisemmissa pyhissä.

Salista pääsee verannalle sekä vanhaan kulmakammariin. Siellä on vielä osittain revenneet pahvitapetit paikallaan. Tapetin valkoiseksi painetut kukat näyttävät nuutuneilta ruskealla pohjalla. Kulmakammarista pääsee vanhaan ”mammankammariin”, jossa vanha poljettava Nauman-ompelukone on huruttanut uutta vaatetta ja lakanaa.

Jossain kuuluu oven kolahdus. Tuuliko se siellä klonksottaa ovia vai poismenneet, aikaa ennen meitä täällä olleet ja eläneet? Lähtiessäni nousemaan vanhoja portaita vinttiä kohden minusta tuntuu kuin menneet kurkistelisivat ullakon ovista. Ei minua pelota. Tiedän, että nämä ovat olleet hyviä ihmisiä.

Ei minua pelota. Tiedän, että nämä ovat olleet hyviä ihmisiä.

Vanha rappukäytävä natisee, mutta kestää, kuten puuseppä Paleniuksen aikanaan tekemät rappusetkin. Ennen kaikki tehtiin niin hyvin ja huolella. Ullakolla on katossa reikä, siinä taivaanpaisteessa näkyy höyhen. En tiedä onko se enkelin vai linnun, taivaan oman lähetin kuitenkin. Se ikään kuin on merkki siitä, että jokin suojelee menemästä kyseiseen kohtaan. Lattia on niin laho, että läpi menisi.

Saavun vanhaan vinttihuoneeseen. Siellä tuoksuu vettynyt pinkopahvi ja puu. Näkymä ikkunasta on sama kuin lapsena: vanhoja koivuja ja maalaismaisemaa. Vanhoja lehtiä on pinossa ja lankan tekemiseen liittyvät välineet jököttävät keskellä lattiaa. Sivelen vielä kerran ikkunan karmia ja koitan tavoittaa sen lapsen, joka aikanaan siitä ulos katseli. Mieleeni sataa kuvia, iloa, naurua, kyyneliä…

Käännyn, suljen oven ja kuulen selkeästi näkymättömän oppaani narisuttavan rappuja. Tiedän, että joku aikaan menneeseen kuuluva kesken jääneitä askeliaan siellä kulkee. Muistan kuinka aina ennenkin talosta on kuulunut ulkopuolisia elämän ääniä, askelia, oven sulkeutumisia, hiljaista puhetta ja jopa naurua. Koskaan en ole pelännyt, eikä vieraatkaan, kunhan ensi säikähdykseltään ovat toipuneet.

En tiedä onko se vain natiseva ja omaa elämää elävä hirsirunko, vai onko menneisyys sittenkin läsnä. Haikeus ja kiitollisuus täyttää mielen. Kiitollisuus, että olen saanut kasvaa täällä ja haikeus kaikkia rakkaita pois menneitä kohtaan. Talon sydän pysähtyy, kun suljen ulko-oven.

Ilmeettömin silmin se katsoo kulkuani pois.

Katso lisää kohteita

esimerkkejä näkemistämme kohteista

Mustanaamio kuiskaa:

Ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä